— En ymmärrä.
— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo. Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’ Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi, ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.
— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.
— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut lähtemään seetristöön.
— Me saavuimme liian myöhään.
— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.
— Pelastaaksesi sisaresi.
— Häntä ei pitänyt pelastaa.
— Sinäkö puhut siten, Muntaha?
— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?