Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden, myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä. Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha, joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.
Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:
— Entä sinä aamuna… kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?
Silloin sinä puolustit Jamileä.
— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut, korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos. Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi, piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.
— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?
— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.
— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?
— Mitä tein?
Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä tunnustuksenaan:
— Minä petin.