— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.
Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta; hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.
— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan kysymyksiini, kun sinua pyydän?
— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita. Mitä tahdot tietää?
— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti vapaaehtoisesti?
Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.
— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani? Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi. Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä, minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut.
Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään tarkkaavaisissa mielissämme.
— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi lähteä. Hän olisi lähtenyt.
— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.