Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta. Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen, jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä. Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis jalosti:
— Minä odotan, Jamile.
Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden, jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta. Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut halpamaiselta ilmiantaa hänet.
* * * * *
Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin. Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:
— Nyt voit puhua.
— Kenelle?
— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.
Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:
— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.