— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.
— Minä tiedän.
— Voit vielä tulla minun vaimokseni.
Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä, häntä itseään vastaan.
— En tiedä, sanoi hän.
Sitten hän virkkoi:
— En, minä en ole enää mikään sinulle.
Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen, hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.
— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin palauttamasi korut?
— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet hyvä.