— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?
— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.
Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman ja karumman todistuksen.
— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!
Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta: Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni. Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:
— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!
— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?
— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.
— Olenko sen tehnyt, Khalil?
Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan, herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen jalomielisyyden osoitus.