Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:
— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään, olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää takaisin.
Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.
* * * * *
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin, joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.
— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.
Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni — olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:
— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.
Butros nauroi ylenkatseellisesti.
— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.