— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa.
— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.
Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten, ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa. Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista. Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä. Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on heille helpompaa kuin meille.
Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle. Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi minua istumaan viereensä.
— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua. Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.
Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen, jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen säälimättömyydestään huolimatta.
Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:
— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla. Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile, 'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli, hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta, pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella! Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.
— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.
— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat. Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan. Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme. Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.