Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:
— Minkätähden on Akkarin bei jättänyt talliin raudikkotamman?
Rašid-el-Hame selitti muukalaisen menettelyn näin:
— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset. Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan. Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta lapsen.
— Tuho tulkoon hänen osakseen! huudahti kapteeni.
— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!
Toinen vanhus tahtoi vuorostaan hänkin kysyä jotakin.
— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen kavioiden alla?
— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä; kuutamoa ei ollut.
— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?