— Kuoleman, kuuluivat molemmat vanhukset hyväksyvän.
— Kuoleman, korosti Butros leppymättömin äänin, joka kaikui kaikkia muita sointuisampana.
Minä pelkäsin tuon kauhean sanan kuuluvan siihen naistensuojaan, missä itkivät Merjem ja Muntaha. Tässä hälinässä, jonka oli aiheuttanut kaikkien ympärilläni olevien tuomiovaatimus, minä pyysin puheenvuoroa, jonka entiselleen toipunut šeikki minulle soi.
— Te iskette poissaolevaa, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta. Evankeliumi ei oikeuta meitä tuomitsemaan tutkimatta, ja siinäkin tapauksessa se velvoittaa meitä armahtamaan. Se, joka armahtaa, on toisia parempi.
— Syylliset on rangaistava, vaati pappi. Hän on avionrikkoja, valapatto ja uskonluopio. Hänen tuomitsemisen tulee olla esimerkkinä maroniittitytöille.
Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen tilassa siihen tehtävään.
— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?
— Onhan hän poistunut huoneestaan, huomautti Butros.
— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?
— Ovat niinkin, myönsi pappi. Jamile on kenties riivattu.