— Tämä on oleva oppaanamme, selitti hän
IV
AKKARIN MAILLA.
Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni. Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa? Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska rakastin itse.
Butros järjesti kiireesti lähtömme.
— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu. Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.
— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä taistella heidän kanssaan.
Kumppanini silmäili minua ihmeissään:
— Kuka puhuu sinulle taistelemisesta?
— Pitäähän meidän tuoda takaisin Jamile.