— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on muhamettilaisten asuttama.
— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian kaukana edellämme.
— Mutta meidän ratsumme ovat nopeammat.
— Ontuvatko heidän hevosensa?
He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto, joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.
— Myöhemmin! toistin minä masentuneena.
Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon 'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.
— Rikos on jo tapahtunut, lausui hän.
Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme yllättäisimme heidät yölevollansa.
Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi. Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja voimallisesti.