— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —
Voihan hänet ainakin surmata.
Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa. Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät. Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio, väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme, hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten ylenkatseen nojalla.
Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme lähtöhälinä on aina melkoinen.
Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat, ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?
Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon määräyksen?
* * * * *
Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen erottamattomasti ympäristöönsä…
* * * * *
Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan olleet meidän seetreihimme verrattavat.
— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä luottaa tuon eläimen vaistoon.