Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.
— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä. Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.
Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai Jamile ei ollut maininnut mitään.
Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra, riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut hänen rakkautensa veroinen.
VI
HAUKKAJAHTI.
Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas, mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan, purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen mielenliikutuksensa purkautui moitteina:
— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi? Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa, jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän kostamisen!
Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.
Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään, hän sai minut vaikenemaan: