Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua, etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.
Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.
— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.
Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta. Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio. Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle, niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa, hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.
Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi. Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu, ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut, varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili. Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni. Ja tuo asento sanoi:
— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?…
Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:
— Minkätähden et ampunut?
En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:
— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.