Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä, ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti, uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän, uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.
Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu, jota hänen pyövelinsä odottivat.
Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana, laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva, sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä. Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana, aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen raivon kyynelet.
Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen kätensä käsivarrellani.
— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.
Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan. Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet häähuoneeseen.
Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa, päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä, jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat, nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.
Butros oli ymmärtänyt epäröintini.
— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt arabialaisiin tapoihin ja menoihin.
Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme, ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme oli ruhtinaallinen.