— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.
— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.
— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa, huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.
Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:
— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?
— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden, että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.
Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.
Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:
— Tänä iltana, auringon laskiessa.
* * * * *
Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota. Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa, piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.