Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.
Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa, joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa. Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä töyhtökoristeeksi.
Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä Tripolista vuoristoon.
Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen. Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana, ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.
VII
OMARIN YRTTITARHOISSA.
Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran, saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja.
— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.
Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa. Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja, joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan? Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.
— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin kukkapenkereitä.