— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan
Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?
— Epäilemättä.
— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.
Hän päätti puheensa sananlaskuun:
— ’Ei pidä antaa lainaksi pyssyänsä, ei hevostansa eikä vaimoansa.’
* * * * *
Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty- ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät, laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa, kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät, huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan. ’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros, joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan. Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää. Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan: jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen, vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.
Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä ja taluttivat koiria.
Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:
— Haukkajahti.