— Milloin lähdemme, Butros?
Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut kerrassaan järkytti:
— Kun äitini on kuollut.
— Eihän hän ole sairas.
— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?
Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden, ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen riutumiseensa.
* * * * *
Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen, matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros silitteli raudikkonsa harjaa:
— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.
— Šrariin, mutta entä sitten?