— Tiedätkö hänen nimensä?
— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.
— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?
— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä. Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä. Kerrotaan… niin, minä en tietenkään siellä ollut.
Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua kidutti, kysyin vielä:
— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?
— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä. Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen kanssaan.
Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan. Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:
— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska oli innokas haukkametsästäjä.
— Hän oli jättänyt metsästämisen.