Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin. Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin, haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?
Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla. Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat, mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile, joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile, joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi, sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.
Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä, eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa, yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä, patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:
— Jamile! Jamile!
Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa, satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan. Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin. Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen, toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden, kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja koko maa lauloivat vain Jamilea…
Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne on jo niin ihmeellinen?…
VIII
TRIPOLISSA.
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.
Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi, meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen silmiä.