— Mitä minun siis on tehtävä?
— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.
Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen ilmaantumista!
* * * * *
Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään, ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi, elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi. Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa- ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat, että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää, tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin. Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin aikeiden toteutumista.
Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa. Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään. Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa, joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen siitä eniten kärsinyt.
* * * * *
Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia, monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia, vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen, että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa. Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.
Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista, kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen? Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille ja makeisille.
Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa, toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani. Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.