* * * * *
Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita. Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.
Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa, jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään. Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa, sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.
Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi? Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut vielä toteuttanut kostoamme?
* * * * *
En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana, nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia. Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta, jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan, joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten, katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.
Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella, ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa, jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi. Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt. Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa, kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään, joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin, etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin? Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta, ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.
Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani. Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin, uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita. Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä. Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se hyväksyi koston ja rikoksen.
Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse saanut selville.