Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.
Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi tapahtumaan. Sitten huomautin:
— Entä Omar?
— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.
Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta, olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet, jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita. Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.
Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:
— Milloin Omar palaa?
— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana. Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen, luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.
— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.
Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä…