* * * * *
Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa, jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän huomasi sen itse:
— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista hetkeä.
Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa. Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun; toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!
Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana? Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen. Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava, ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt, millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.
Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana, niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.
Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.
— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin keskustelumme olisi voitu kuulla.
— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa lomitse.
Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.