Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon, joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun Butros samassa kuiskasi korvaani:
— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?
Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!
— Tuolla hän tulee, sanoin minä.
Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.
— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.
Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani lausumaan hänen nimensä:
— Jamile…
Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja viivytellä.
Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman, ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa, kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut erotettuna ensimmäisen kerran.