Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen. Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala. Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina, kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.
Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana. Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä. Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta rangaistuksesta?
Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut, ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään, valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.
Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon taustalle.
Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä. Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.
— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.
— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.
— Ei, sitä hän ei tee.
Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan kuin kuollutta.
Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille lämpöistä villaburnusta.