— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.
Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä. ’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.
Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste. Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.
* * * * *
Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään, hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin, että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?
Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan, uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.
X
SUVUN TUOMIO.
Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka. Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.
Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni, koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.