Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä uppoutuneet.
Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi
Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.
Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.
— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää muhamettilaisten joukossa.
Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman lapsensa?
Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme. Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia, sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet, kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.
Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään. Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen…» Mutta hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.
Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä, olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:
— Onko tämä totta? Vastaa!
Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön merkiksi. Šeikki virkkoi:
— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi, jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.