Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki kehoitti suoranaisemmin:
— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu…
Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään. Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille, koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa, jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain, liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista, mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne olivat julmat.
— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.
Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:
— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.
— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota sellainen häiriö ärsytti.
— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi toimia tuomarina.
Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:
— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?