Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud, joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:

— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?

Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile, maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.

Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet kiivaasti lausumalla karuin äänin:

— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.

Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä; katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen ajan hän lausui lopuksi:

— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi, katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme jää niinmuodoin vain tuomitseminen.

Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä välittämään.

— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.

Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen! kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia, jotka olivat aivan toista laatua.