— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä, vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on myöskin hyvä.
Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi. Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.
— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle, ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut sinun sieluasi murehtien…
Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä, jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui, ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut minulle avoinna:
'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää…'
Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?
— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.
Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta
näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.
Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi
Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.
Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus, joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja suurempi.
Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain häiriytynyttä rauhaansa.