Dorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät aluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja muutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta vihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät Syrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides tarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä. Sodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää Siciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla. Nikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi pilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen nuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu ylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua, että Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki päätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin purjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs kansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään pelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin. Hyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin saaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin kotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla pakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia hyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten talvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka pitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa kohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat linnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana kesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi Syrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen sekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten kerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila niin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin heittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs Spartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi sotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta jätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset taas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan Athenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa — lähtisivät Siciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän jälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin piiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa kaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi kivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä aikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat valloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten laivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva apujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä takaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin niin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan rupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes kehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja sattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta, ettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä välin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat loput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata itselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti, että luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että Athenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä, jossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja sairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias koetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät luopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi heitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät eräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin orjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne saapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla jatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen luopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen takaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain valtaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla Tukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen mahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa Aigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan tasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.

Xenofon.

Kuoli noin v. 354 e.Kr.

Xenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista laatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne. Hän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut Sokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten runoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut hienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi hän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian kaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian kuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä kapinaa.

Xenofonin pääteoksella on nimenä "Anabasis" ja se jakautuu kolmeen osaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus Mustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin täytynyt kestää.

Uusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen ja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina melkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä ja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi Kyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä ja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros liikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden. Laivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin Kreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota Pisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta eteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli Kyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa kulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan ilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä pidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja marssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle ja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista. Sotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään: Kreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää, 13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen sotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle, joka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta puolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään mihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena sinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan lähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon, nähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin metallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä valkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla kilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä viikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston ympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros oli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän päällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan takana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen syöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä viskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi keskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten selkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain läpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti. Mutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän alta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää ja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset joukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona (v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian sisällissota.

Kun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa Persialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä, oli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin tyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään tietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen kenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän Aasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat lyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian valtaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle ja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon läpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan heitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen huhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he Medialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden kunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon ynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia telttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin vankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli onnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten leiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja piti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen, joka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän johdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja lyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon kaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään Niniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu suuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä marssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa löytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua, ja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika — nyt oltiin Marraskuussa — kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen saattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki sokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli niin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa kylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin ohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät Kreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan rynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja syöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he Kalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin kuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri antoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen välkkyvää kalvoa riemuhuudolla: "Meri, meri!" Heidän kulkiessaan eteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin eräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut soturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään pahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas taistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai kävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet erään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin, suureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä he viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja kilpajuoksulla.

Pettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta olisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät matkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa — tästä on johtunut kirsikkain nimi — huomattiin kymmenestä tuhannesta enää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan, Sinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat he jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata vielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin, että he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat uuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt tarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon. Heidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös paluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen pitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen vaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta siitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa tulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon, jossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se jakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja kolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja Xenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli Kleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon sai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli syntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä. Hänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa, vaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan. Saavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo kodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä ennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia ystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali palaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi ja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden maitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen neuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen ruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä kukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He suostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi Persialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin lähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä ryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja sai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat kymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti kotiinsa. Siihen loppuu "Anabasis."

Tämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. "Memorabilia", s.o. hänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa filosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi, paksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta hengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen luulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat välittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja toisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän kokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi tavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla keskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa. Hänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin paljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä aina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan ja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään lahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi viehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset mielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien halveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja oikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään myrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen ja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi eräälle näistä: "Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä sitä minuna." Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa niistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä varten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää hän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä hyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä "ihmiskunnan ainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä." Rukouksista puhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt, oliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä oikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä, joka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka oli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun viettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun johtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen sallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa pukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa oppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa ja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan. Yhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista kauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää ajatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä; toiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään yleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen jossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta iltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon lopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa Sokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana. Xenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen kuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen siihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.

Xenofonin Kyropaideia eli "Kyron kasvatus" on pikemmin romaani kuin historiallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti Herodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen — suurelle Kyrolle — tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia. Hän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei tarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia, nuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa pääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan tehty — sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he jousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla. Nuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä, harjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja niistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa syyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen, oppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti vastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja hän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia vastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon, ja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on se, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten kertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita Kyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka hän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei mitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin, että jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta oli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän ankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella sodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. "Ei kukaan saata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän hallitsee", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin toden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä voittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan vaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin hallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti hänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen poikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä kuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa poikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi uskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja kirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen. Muistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä saatte voimaa rangaista vihollisianne.