Xenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten tavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa ennen Kristusta. "Hellenika'ssaan" on hän tehnyt huonoksi arvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa. Hänen kirjansa "Agesilaon elämä" pidetään luonteen kuvauksessa huonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan "Hieronista" — Syrakusan kuninkaasta — kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin elikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata luottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että urheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa takaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa vehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä paremman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta "Athenan tulot" nähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut yli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan maahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin tuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta, sillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja. Esitelmässään "Talous" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen kaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata ja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon orjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että sitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen vaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan "Hevosista" neuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten kaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi, niin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään noustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä jalustimia. Kirjoitelmassaan "Ratsuväestä" hän ei anna mitään varmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo ainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen tavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja että niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja harjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan "Metsästyksestä" — tätä huvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti — on monta hyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa metsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu — hän kuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat tarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän hyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin jalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa hän vaivaloisten urheilujen hyötyä — näihin urheiluihin kuuluu hyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen — ja saapi samalla tilaisuuden tehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa "rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi" ja valtiollisten virkojen tavoittelijoiksi.
Xenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan hieno sulous.
Platon.
Kuoli v. 347 e.Kr.
Syntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen aikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan pitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea vanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan Istmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti soturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän, kuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi kuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois julkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin Egyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet Dionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän mainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi kuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin taas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan neuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi hänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän rupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia puheenvaihtelujaan, aikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä, jonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä kirjoituksista sai hän nimen "Attikan mehiläinen", ja sanottiin, että jos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon puhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen uhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa sanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri suunnitelmaa.
Platon ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä tai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys hänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja aatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.
Filosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken sen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun jumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut käsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten tulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut. Toisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia aatteita. Tämän jälken tuli Pytagoras, joka väitti "lukua" (numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin Demokritos opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn lain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. Elealaisen koulun filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta, joka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti Parmenides; tästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän kuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen vaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen vuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin filosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita ja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja sopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat eloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.
Sofistissa esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin sovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja osasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään siveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä itse piti hyvänä ja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.
Sitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen ja Protagoraan välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja erittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan yksi hyve vai monta.
Vielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan, Gorgiaan, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta valtiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa Sokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä tehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se, joka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.