Aristoteles.
Kuoli v. 322 e.Kr.
Aristoteles oli syntyisin Trakian kaupungista Stagirasta, jonka tähden häntä myös kutsutaan "Stagiralaiseksi". Luultavasti sai hän perinnöksi isältään, joka oli Amynton, Makedonian kuninkaan lääkäri, sekä halunsa luonnontieteellisiin harrastuksiin että varoja tietojen hankkimiseen. Seitsemäntoista vuotisena tuli hän Athenaan, täydentääksensä tietovarastoaan, ja siellä kävi hän kaksikymmentä vuotta Platonin koulua, perustaen itse järjestelmän, joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on vaikuttanut ihmisen ajattelemiseen. Mutta oppilas ja opettaja eivät käyneet samaan suuntaan, sillä Platon korkeampien havaintojen avulla koetti tunkeutua totuuden maailmaan, mutta Aristoteles sitä vastoin koetti tieteiden pohjasta löytää määrättyjä perussääntöjä. Sentähden ei hän myöskään voinut suvaita Platonin oppia mietinnöllisten aatteiden todellisuudesta, n.s. realismia, ja sentähden hänen pyrintönään ja silmämääränään oli perustaa luotettavien tositapauksien teoria, n.s. nominalismi. Niin esimerkiksi arveli Platon esityksen laadun retorikissa eli puhetaidossa olevan pääasiana ja totuuden sivuasiana, kun Aristoteles sitä vastoin piti sitä oppina tavasta, jolla teeskentelyä ja petollisuutta paljastetaan ja totuutta puolustetaan. Sentähden julisti hän myös kelvottomiksi vanhan Isokrateen antamat puhetaito-opetukset.
Platonin kuoltua pääsi Aristoteles Filippos Makedonialaisen pojan Alexanderin opettajaksi; mutta ei löydy mitään todistuskappaleita, joista saisi tietoa siitä, miten hän tätä tointaan hoiti, tahi jotka mainitsisivat hänen mielipiteitään kasvatuksesta. Kun tämä hänen oppilaansa nousi valtaistuimelle, antoi hän Aristoteleelle suurenlaisen rahasumman, jotta filosofi rauhassa voisi antautua tieteellisiin harrastuksiin. Aristoteles palasi nyt Athenaan ja perusti siellä koulun, jota ruvettiin nimittämään "peripatetikolaiseksi", sentähden että filosofilla oli tapana jaella tietojaan kuljeskellen koulun viheriöitsevissä lehtokujissa.
Alexanderin kuoleman jälkeen rupesivat Platonilaiset ja Makedonialaisia vihaava puolue syyttämään Aristotelesta jumalattomuudesta, mutta tämä vetäytyi turvaan Euboian saaressa olevaan Kalkiisen, jotteivät Athenalaiset saattaisi häntä kohdella samalla tavoin, kuin ennen olivat kohdelleet Sokratesta, ja kuoli siellä vähän sen jälkeen v. 322 e.Kr., sitä ennen nerollaan saavutettuansa etevimmän sijan muinaisajan ajattelijain joukossa vielä tulevienkin vuosisatojen ihailtavaksi ja kunnioitettavaksi.
Alexandrian suuresta kirjastosta tehdyssä luettelossa mainitaan 146 Aristoteleen kirjoittamaa eri teosta. Kun ei yhtäkään niistä 40 kirjoitelmasta, jotka ovat meille säilyneet ja joita pidetään Aristoteleen sepittäminä, ole tässä luettelossa mainittu, niin voisi helposti tulla siihen luuloon, että kaikki, mitä me arvelemme olevan tallella tuon suuren filosofin teoksista, ovat epäperäisiä; mutta löytyy päteviä syitä, joista voidaan päättää, että ne hänen kirjoituksensa, jotka löytyvät Alexandriassa, olivat hänen ensimmäisiä yrityksiään kirjailija-uralla ja että viimeksi mainitut ovat kirjoitetut hänen kolmenatoista viimeisenä elinvuotenaan. Arvellaan Aristoteleen oppilaitten hänen kuolemansa jälkeen koonneen ja täyttäneen nämä viimeksi mainitut teokset ja pitäneen niitä kätkössä monta monituista vuotta Pergamon kuninkailta, jotka tahtoivat saada niitä haltuunsa, kunnes ne vihdoin julkaistiin Romassa sen muotoisina, kuin ne nyt ovat. Monet näistä kirjoitelmista ovat vajavaisia, ja toisten alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa; mutta kaikilla niillä on elollinen yhteys. Ne ovat niin järjestetyt, että tieto jaetaan käytännölliseen, muodostavaan ja tietopuoliseen: ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ihmistoimia; toinen koskee taidetta ja sen lakeja ja kolmanteen kuuluu fysika, matematika ja teologia eli metafysika. Näiden osastojen ulkopuolella ovat hänen ajatusopilliset kirjoituksensa, jotka koskevat ajattelua ja ajatuslakeja. Peripatetikot kutsuivat niitä yhteisellä nimellä "organon" (työase). Aristoteleen kirjoitusten suuri lukumäärä ei ole niin kummeksittava, kuin käsiteltyjen aineiden laajuus ja moninaisuus. Näiden kautta tuli maailmaan tavaton paljous ajatuksia, jotka keksijälleen ovat tuottaneet maineen, jollaista ei yksikään ajattelija ennen eikä jälkeen häntä ole saavuttanut.
Hänen "Organonissaan" on kuusi osaa, joista kahta: "Ololuokat" ja "Kielellisestä lausetavasta", on luettu enemmän kuin kaikkia hänen muita teoksiaan yhteensä. Ololuokissa tarkastetaan ja järjestetään luokkiin ne asiat, joista ihmiset puhuvat, tai kymmenen erilaista lausumistapaa, "Lausetavasta" koskee niitä arvostuksia, jotka myöntävät taikka kieltävät jotakin, mainiten sanoja, jotka sopivat ja eivät sovi päätelmälauseisin. Niin esimerkiksi väittää hän löytyvän kolmenlaisia mahdollisuuksia, ja käyttää lausetapaa "ensimmäiset itseolemat" senlaisista mahdollisuuksista, jotka hänen ajatuskantansa mukaan eivät koskaan ole olleet olemattomia (aina ovat olleet olemassa), niinkuin tähdet, aurinko ja kiertotähdet. Molempien näiden kirjoitelmain alkuperä on kuitenkin epäiltävä. Seuraavassa, jolla on nimenä "Topika" (Yleisiä lauseita), yritetään keksiä tapaa, joka tekisi meille mahdolliseksi lähteä todennäköisyyksien perustuksella päättämään tehtyä kysymystä ja puolustaa mielipidettä, saattamatta meitä omissa väitteissämme ristiriitaisuuksiin. Tämä ei ole ajatusoppia, vaan perustelma- eli väittelytaitoa, ja tätä alaa tutkiessaan Aristoteles kehitti logikan eli ajatusopin ja keksi päätelmätaidon perusteet. Hän esittää neljä päätodistuskeinoa, nimittäin että hankitaan suuri kokoelma tärkeitä lausuntoja, että tutkitaan eri lauseita, joissa sanoja käytetään, että keksitään erilaisuuksia ja huomataan yhtäläisyyksiä. Mielipiteensä tästä esittää hän hyvin tarkasti ja neuvoo sitten, kuinka päätelmä on järjestettävä ja asetettava, ja osoittaa, miten vastustajalta on salattava mitä aiotaan todistaa, siksi kuin tämä on saatu myöntämään jotakin, josta seuraa se, mitä halutaan todeksi näyttää. Aristoteles ei käyttänyt sanaa Logika, vaan Analytika, jolla hän tarkoitti tietoa tavasta jolla päätelmien muodot tutkitaan. Hän ei myöskään vaadi kunniaa ajattelemistoiminnan keksimisestä; mutta hän osotti sen muodollisen kulun niin täydelliseen järjestysmuotoon, että myöhemmillä filosofeilla ei ole ollut mitään erityistä lisättävää hänen oppiinsa, joka monessa kohdin on yhtä lujaperusteinen kuin Euklideen matematilliset oppilauseet. Hän ei väittänyt luontoa voitavan selittää päätelmien avulla; mutta hän sanoo, että samaa tietä on käytävä filosofiassa ja joka tieteenhaarassa — pitää tutkia tosiseikkoja. Hän näyttää kuitenkin hiukan sitäkin ajatelleen, että kun tosiseikkoja on koottu joku määrä, tulee järjen välähdys eli sisällinen havainto asettamaan niille lakia, ja siis hän ei pane suurta merkitystä periaatteittensa toteennäyttämiseen. Analytikan toisessa osastossa käsittelee hän tosioloihin sovitettua ajatusoppia ja alkaa näillä sanoilla: "kaikki järkevä oppiminen tapahtuu jo ennen löytyvän tiedon kautta". Kaikella tietämisellä, sanoo hän, on omat alkuperäiset, yleiskelpoisat ja välittömät perusaatteensa, jotka eivät ole synnynnäisiä; mutta niiden lähde on järki ja huomiokyky. Vastoin Platonia väittää hän, ettei tiedolle ole välttämätöntä että aatteet erikseen ovat olemassa. Yhteydessä tämän kirjoitelman kanssa olivat "Sofistien kumoomisia", joissa hän luokittaa ne väärät päätelmät, joita väitelmien todistuksissa käytetään, ja osoittaa, että jokainen väärä syy on oikean väärennys ja että vääriin päätöksiin joudutaan kaksimerkityksellisiä sanoja käyttämällä.
Ajatusopista kääntyy Aristoteles Retorikaan eli puhetaitoon, josta hän kirjoitti yksinkertaisella, pitkiin mietintöihin perustuvalla selvyydellä. Hän pitää retorikaa taitona käsittää, mitä vakuuttamisen perusehtoja on kullakin aineella, ja supistaa ne kaikki seuraaviin pääseikkoihin: puhujan persoonallinen luonne, tapa jolla hän viehättää kuulijoitaan, ja syyt joita hän esiin tuo. Koska ihmisluonnon tunteminen on tarpeellinen tunteiden elähyttämiseksi, esittää hän suuren joukon ihmisluonteiden suhteen tekemiään erilaisia havaintoja ja selittää, miten kuulijajoukon huomio voidaan kiinnittää sitä väsyttämättä, sekä väittää, että todistuksen pitää olla lyhyt. Puhujan on tarpeellista tuntea valtiolliset ja historialliset tapahtumat ja matkustajien kertomukset. Edellyttäen että ihmisiä heidän tuumaillessaan johtaa ajatus onnesta, esittää hän kolmekymmentä eri perussyytä, joiden avulla asiaa saatetaan puolustaa hyväksi, ja neljäkymmentä muuta, joita voidaan käyttää todistamaan sitä jotenkin hyväksi. On myöskin tarpeellista oppia selvästi käsittämään hyvettä ja sitä, mitä pidetään kunniallisena. Mitä syyttämiseen ja puolustamiseen tulee, puhuu hän laajalti ihmisen toimintaan vaikuttavista syistä — vaikuttavin näistä on huvituksen etsiminen — niistä eri tavoista, joilla vääryyttä tehdään, eroavaisuuksista erilaatuisten lakien ja oikeuksien välillä, rikoksien eri suuruudesta ja tavasta millä "papereja" ja todistajia käytetään. Kohtuullista on, sanoo hän, että otetaan huomioon enemmän lain henkeä kuin lain puustavia, tarkoitusta enemmän kuin itse tekoa, tekoa kokonaan eikä osaa siitä, ja sovintoa on pidettävä etuisampana kuin tuomiota. Hänen selvityksensä ihmishimoista ja taipumuksista on itsenäinen ja hyvin mietitty; hän pitää sävyisiä tunteita alkuperäisinä ja suurimpaa osaa ihmisiä pikemmin heikkoina kuin pahoina. Ruumis on voimakkain, arvelee hän, kolmannenkymmenen ja viidennenneljättä vuoden välillä, ja sielun voimat lujimmat yhdeksännenviidettä ikävuoden vaiheilla. Hänen muistutuksensa maan kartoittamisesta ja käyttämisestä soveltuvat paremmin muinaisiin kuin meidän aikoihimme. Hän antaa kuitenkin joitakuita oivallisia neuvoja ja suosii sitä perusaatetta, että vakava vastustaja on vaiennettava saattamalla hänet naurun alaiseksi, vaan jos hän koettaa meitä saattaa naurun alaisiksi, on hän vakavuudella vaiennettava.
Aristoteleen esitys Runoudesta on varsin huvittava, mutta hänellä ei ole nykyaikaista romantillista käsitystä runotaidosta. Hän esittää sitä suorastaan mukailevana taiteena, vaan myöntää runoilijoilla olevan alkuperäistäkin luomiskykyä. Puhuessaan huvinäytelmästä antaa hän mainion määritelmän "naurettavalle" ja lukee siksi senlaiset virheet ja vastukset, jotka eivät tuota mitään tuskaa taikka vahinkoa. Rumat väännellyt kasvot esim. ovat naurettavat, jos ei niiden näkeminen meitä tuskistuta. Selittäessään murhenäytelmää määrittelee hän tätä surullisen, laajuudeltaan rajoitetun, päättyneen tapahtuman esitykseksi, joka kehittyy henkilöiden toiminnan eikä kertomisen kautta, jossa ulkonaisena kaunistuksena on kielen somuus ja joka säälin ja pelon kautta aikaan saattaa tunteiden jalostumisen. Hän sanoo myöskin murhenäytelmään vaadittavan aineeksi ansaitsematonta onnettomuutta yhteydessä oikeuden kanssa, niinkuin asia on Oidipossa. Samoin kuin muissakin taideteoksissa pitää murhenäytelmässä olla sisällistä yhteyttä, johon kuuluu se, että jokainen on elollisessa yhteydessä kokonaisuuteen, niin ettei mitään osaa saateta muuttaa tahi jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä. Hän moittii sivutapausten väliinpistämistä, joten jonkun näyttelijän mieliksi tehdään, ja arvelee että on menty liian pitkälle puhtaassa näytelmällisyydessä. Hänen muistutuksensa epillisestä runoudesta ovat lyhyet; tätä hän pitää tragediaa halvempana, vaan historiaa syväaatteisempana ja vakavampana.
Puhuttuaan oppimis- ja opettamistavasta esittää Aristoteles Etikassaan eli Siveysopissaan oppinsa ihmiselämästä tahi mielipiteensä korkeimmasta hyvästä, johon ihmistoimilla pyritään. Hän edellyttää, että valtion ja yksityisen tarkoitukset ovat samat, mutta kauemmin asiaa käsiteltyään huomaa hän jokaisella kansalaisella olevan omat tarpeensa ja avunsa, ja tekee sentähden eroituksen siveysopin ja valtio-opin välillä. Onnella itsellä, sanoo hän, pitää olla tarkoituksensa itsessään, ja se riippuu ihmisen omasta toiminnasta; ihmisen korkein lahja on ajatteleva järki ja hänen paras onnensa filosofillinen miettiminen. Sellainen elämä tosin on ihmisluontoa korkeammalla, vaan meidän tulee kuitenkin pyrkiä siihen ja koettaa itsessämme herättää jumalallista puolta, joka on ihmisen oikea minuus. Sitten seuraa hyve, joka on joko siveellinen taikka ajullinen. Edellistä esittää Aristoteles tahdon — eikä järjen — tilana, ja sanoo ihmisen aivan niinkuin harjoituksesta tottuvan taiteisin ja siten tulevan oikeamieliseksikin oikeuden harjoittamisen kautta. Toiminnat, joilla on sisällinen taipumus uudistua, synnyttävät siten tapoja ja tahdon tiloja. Kun Aristoteles opetti, että hyveen tuntomerkkinä on oikean "keskitien" noudattaminen, muotoili hän ainoastaan Kreikkalaisissa vallitsevan "kohtuuden" tunnon; sillä nämät halveksivat kaikkea "liiallisuutta", pitäen sitä järjettömyytenä ja raakuutena. Samoin kuin Platonkin luettelee hän hyveet ja osoittaa jokaisen niistä kulkevan keskitietä kahden liiallisuuden välillä. Rohkeus esim. on arkuuden ja hurjuuden keskivälillä. Siveellisen ihanuuden tunto löytyy ihmisluonnossa, mutta täydellisenä se tavataan ainoastaan viisaan miehen mielessä, ja siinäkin vain käytännöllisen harjoituksen jälkeen; siveellisyyteen pääsee ainoastaan pitkällisen toiminnan kautta. Sillä tavoin saavuttaa siveellinen mies, joka vapaasta tahdosta menee hyvän asian puolesta kuolemaan ja sen eteen uhraa onnellisen elämänsä, jota hän rakastaa, "ihanuuden" eli siveellisen täydellisyyden. Aristoteles eroittaa siveysopin uskonopista ja pitää viisautta ajatusky'yn etevyytenä. Oikeus riippuu valtion asetuksista. Kohtuus perustuu hänen mielipiteensä mukaan sielun tasapainon ylläpitämiseen mielenvietteitä seuraamatta. Itse katsoo Aristoteles anteliaisuuden itaruutta paremmaksi. Jalous on sielun ylevyys, joka halveksii kaikkea vähäpätöistä ja enemmän etsii ihanuutta kuin etua. Sellaisen miehen liikunnot, sanoo hän, ovat hitaat, hänen äänensä syvä, hänen puhetapansa komea. Hyviä ominaisuuksia, vaikka vähempiarvoisia, on olla sävyisä olematta ryhditön, ystävällinen alentumatta orjalliseen polvistumiseen, yksinkertainen käytökseltään olematta ynseä taikka nöyrä, ja pilapuheinen rupeematta ihmisten naurettavaksi.