Etikan kolmessa seuraavassa kirjassa esitelty aine on epäilemättä Aristoteleen kehittämä, vaan nähtävästi se ei ole hänen itsensä kirjoittama. Oikeusopissa ovat huvittavimmat ne kohdat, joissa hän puhuu rahan laadusta, arvosta ja hinnoista. Mitä ajallisiin etevyyksiin tulee, opimme me, että viisaus on filosofillisen järjen ja ajatus täysin kehittyneen käytännöllisen järjen loistokohta. Sitten seuraa tutkimus välitilasta hyveen ja paheen välillä. Erittäin puhutaan siitä itsehillitsemättömyydestä eli heikkoudesta, joka osoittautuu houkutukseen antautumisessa; siinä esitellään aate ihmisestä, jolla ei ole mitään omaatuntoa ja joka katumatta kokonaan seuraa paheen yllytyksiä.

Ystävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla. Hän ei ensinkään suosi "platonilaista rakkautta" eli kiihkeitä ystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä; mutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen ystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua oikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo hän, se on siinä että hän — myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden, sopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä vaikutuksesta — kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa sinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä aine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten Aristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa elämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa, joka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään olla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia olla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan — jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä kiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä, mikä on hyvää.

Valtio-opissaan puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten perustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja muutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat mielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä antamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja. Hänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja muukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon vedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä luonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta tarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa aatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa orjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän katsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän myöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää korollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia, kun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta, ja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo hän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka ei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on hyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa vaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa silmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä, koskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät. Hänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten osoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu, että jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa osaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla pidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista ei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että kaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla ankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän tarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa tulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta. Musiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen vuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten jalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo, että siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan tavarasta.

Jättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri hallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin edut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen puolien poistamiseksi — viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan perustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat aihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen muuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt hallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta, jota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden säilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.

Aristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän käsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja metafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne pulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla mahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii hän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai luonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista. Siten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei ole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen puoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska liikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten aineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää sen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä olisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt olla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi todellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä viimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin on täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä, niin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi käsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.

Maailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa, tyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot, jotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti viettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen mielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä; että ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka niiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi — ja tähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta tulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän luuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden keskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja tähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein maata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän varjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina meteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata maan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen mielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä. Kuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana hänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään käsitystä, ja teoksessaan "Synnystä ja häviämisestä" hän ei mene pitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin perusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja märkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden, kylmä ja kuiva maan.

Elo-opillisissa kirjoituksissaan pitää Aristoteles luontoa kokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista alkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa ihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin alhaisempain eläinten. Puhuessaan "Eläinten osista" johti hän neljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät elimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli, että kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen niitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta myöhemmin esiin ajatuksensa "Sielusta" ja seuraa elon periaatetta sen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän yhteydessä ovat hänen "Fysiologilliset tutkimuksensa" eli hänen mietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla muutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta ja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja uloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.

Käsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan "Eläinten liikuntoky'ystä", kuinka luonto on sovittanut elimet minkä mihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on "Eläinten sikiämisestä", ja hän lopettaa esityksensä "Eläintutkimuksilla". Useimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän esim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi; hengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja suuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla paitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla, ruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena hengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien ilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat pitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus fysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän lausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.

Hänen pikemmin huvittava kuin luotettava "Kertomuksensa eläimistä" perustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin on hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen, ja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä sataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä alhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana eläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan (noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen) kääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset paikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.

Vaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat metafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan kuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä esittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen "Metafysika", se on fysikan jälkeen seuraava, sille opille aatteen ja esineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin filosofiaksi, milloin teologiaksi.