Hänen ensimmäinen kirjansa metafyysillisiä tutkimuksia sisältää filosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me opimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja "syy" ja "peruste" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen sana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja mielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat lähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat tulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta. Täydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin esineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen passivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan; toinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa väreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät ainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta jos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se ei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi, vaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää ainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että järki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa hän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet nimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen, ihminen kaiken määrääjänä.

Aristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja todenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän välillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma kuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä liikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon kulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin kaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä on oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy määrättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun mieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me sellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden vuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me haluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä, vaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.

Aristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta kysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan luonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko hän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se on epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä, että ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat seikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä, vaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä, vaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa. Hän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän luonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen, taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun heistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä on kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen jatkanut uudistumistaan.

Jos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan olevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles missään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa johtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta olennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen liikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä — lyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä arvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin filosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen, ja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja pysyväisyyttä.

Kun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa, jolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut, vedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta ennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään samassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa käytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa ja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne täydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta "oppineiden mestariksi". Ne olivat akademiallisten harrastusten pääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen ajan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt Aristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen arvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain ajattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden pysyväisen arvon.

Demostenes.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Kreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset maailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin vapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat, nimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita, jotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä ja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta ymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.

Viidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena Kreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua tappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset ylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka suorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi. Sparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla johtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi ja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä pohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi kuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan liittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli noussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa, ja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle, oli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan enään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota syttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä sen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat houkuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä raskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista, huoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan aavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.

Tämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina, kunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta alkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä Kreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus kuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä vuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla vihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään vapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta Amfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi tehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä. Sitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja vastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet Amfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle ja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen otti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella. Siten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää paikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan kultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin. Vähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä Kreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.