Zeys: Mitenkä siis Brankos ja Hyakintos voivat Apolloa rakastaa?
Eros: Niin, mutta pakenihan Dafne häntäkin, vaikka hän on niin komea, kauniskutrinen ja parraton. Mutta jos tahdot ruveta viehättäväksi, niin lakkaa pudistamasta ägidiäsi ja salamoitasi sinkoomasta. Koeta sen sijaan olla niin miellyttävä kuin mahdollista, anna hiuskiharasi häälyä hartioillasi ja sido ne yhteen otsasiteellä, käy purppurapuvussa, solmi kultaiset anturat jalkoihisi ja liidä sisälle tanssitahdissa heleäin huilujen soidessa ja rumpujen rämistessä; niin saat nähdä, että sinua on seuraava parvi, lukuisampi kuin Dionyson menadit.
Zeys: Korjaa nyt jo luusi; jos minun täytyisi mokomaksi ruveta, niin en millään ehdolla tahdo päästä miellyttäväksi.
Eros: No niin, ole sitten rakastamatta; sehän varmaan kuitenkin on hyvin helppoa
Zeys: Enpä vain sitä teekään; rakastaa minä tahdon, vaan tahdon mukavammin päästä pyrintöjeni perille, ja ainoastaan sillä ehdolla pääset sinä vapaaksi.
Jumalten neuvottelussa ivataan monijumaloimista suurella sukkeluudella. Neuvottelun tarkoituksena on juurtajaksain tutkia, millä oikeudella uudet — vieraat ja kotimaiset — jumalat ovat päässeet kukin sijalleen Olympoon. Momos on puheenjohtajana ja esittää, kuinka kummallisia jumalia, varsinkin itämaalaisia, vallan ilkeällä tavalla oli Olympoon puikahtanut.
Suunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on Timon, kysytään Zeyltä, miksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen, jyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin pienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta. Selvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan olivat vain pöyhkeää puhetta — taikka mitenkäs muuten ihmiset laiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat ryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen anteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin tykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa, on pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen ja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman suuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu ihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen uuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan itsensä, eikä muiden tähden.
Kun jätämme sikseen Kuolleiden puheenvaihtelut, jotka suurimmaksi osaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun lainatavaraan, seuraa nyt: Karonin käynti ylämaailmassa. Karon ja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet päällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön huipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä niissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta, ja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät ilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät kostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää, miksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian haihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan tahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin arkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä esineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti pysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa — alastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot, tilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa hänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat niin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata sitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista niillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna, sillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.
Varsin hauska irvikuvaelma on Filosofien myynti, jossa hän ivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan viisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät valheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on orjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit myytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan kaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet ja tietää, miten kahta elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän ensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä levolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia, että (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut muuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko Diogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden ja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena esiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta onnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa. Eräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut ylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka alati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään yhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan esittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty, kutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä ruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko ja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään heidän opinväitteitään.
Kirjoitelmassa, jolla on nimenä Kuolleista nousseet opettajat, kertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet filosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen valtakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää sitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa! Kolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo lailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos, joka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa; hän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja suojelija — mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen kanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille vetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian, joka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa, ja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus kokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta syyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän solvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos huomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin "jalopeurannahkoihin puettuja aaseja", jotka saattavat filosofian pahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen pyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan, mutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen käytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat opettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin päin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä ovat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja heidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.