Toisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee Lukianos puheenvaihtelussaan Vieraskeinut, hääjuhla, johon on kutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu ympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi, kun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei ole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea isäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii mokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän ei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä olevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille itse on päässyt. Lukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen vanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut alkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä toinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän — huomauttaa Lukianos — kirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä, että se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman terveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä väittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että voidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin kiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin vietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut, seisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa, huomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja epikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja kurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina kotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja nenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että "kipu ei ole mitään todellista pahaa".

Kirjoitelmassa Hermotimos harkitaan filosofien oppeja totisemmin, ja siinä tavataan seuraava kappale. "Rikkaus, kunnia ja kaikki ruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja ihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen, mikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt ja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella kirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös jumalten luo". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty pois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään ihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele rikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin luottavat.

Kirjoitelmassa Uusi Ikaros kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka hän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen tuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei yksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää. Katsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja maksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli oppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi. Hän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka Foinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset pieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat käräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla epäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa, aivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä häntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa valitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta, muodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen rohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten todellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa Zeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit olivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta; mutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään vanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle, kuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista reijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja ainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten kanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien lausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja sinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä löylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.

Ivallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos lainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa todistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa. Niin on hän Loisiossa määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi käytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa norkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on yleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan taide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan vaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä taidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.

Eräässä kirjeessä nimeltä Palkkatoverit varoittaa hän muuanta ystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu seurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa hän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä, ettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy huonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti eikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla huvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua vaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan mielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa mieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä huvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen itseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon Platonin sanoja: "Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen tehnyt".

Terävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja vastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan, jolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä jutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan kuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään; eräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia kuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan poltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka mielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi palvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta kotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja henkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen jonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan maksusta harjoittaneen tätä tointa.

Lukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa, jotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin ivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo hän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja seikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja koettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta puolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole totta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta. Sentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi "Tosi kertomus". Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan laivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta — varsin näppärä tähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka vatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes vihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli vatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille, jossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja, jossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa aina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran kuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat sankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin eli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet saapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi Odysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin perille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin rakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat he vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. — Toista kertomusta, jolla on nimenä "Lukios" eli "Aasi" ja joka on hauska kuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan muiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä "Kukko ja rajasuutari", on puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten ennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa Pytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen, nainen, hevonen ja naakka — joista kuninkaana-olo kuitenkin oli kurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni mahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä uskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille kahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana rahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista sitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa — silloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa tyytyväisempänä.

Koska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme, on jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän puhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka uhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa; nämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa, toivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta pääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää Lukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti ja sanovat kaikki olevansa veljiä — kaikki jumalat ovat heillä yhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää. Monet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä Lukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että Lukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja pakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän ainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka, jolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden yritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin viimemainitun elvyttämiseksi.

Plautus.

Kuoli v. 184 e.Kr.