Romalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut Romalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua. Kuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen kuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan Aristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten rikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta. Harvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan vapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi. Roman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat häneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin, yhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä huvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton ja Terention kirjoittamat.
Plautus, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan kaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun aikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle päähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat hänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein kaikki hänen komediansa olivat vapaita "mukaelmia" kreikkalaisista alkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan ja käytökseltään Romalaisia. Hänen kielensä on saavuttanut suuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen puhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat tavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka ystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä käyttäytyä.
Hänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:
1. Aarre eli Kolme hopearahaa. Tämän sisällys on seuraava: Porvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa pois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle, jolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä kolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava myötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa elämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles ostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles tyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot, suurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan muka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on saanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä avaamassa — Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja hänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin selviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä kihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan naimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa iloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides vastaa:
"Ei, yks tarpeeks on. Vaikk' vihoissain
Mä oon, en siihen tuomita sua voi;
Se liian kovaa ois".
Jolloin Kallikles tähän virkkaa:
"Ei hänen vioistaan se sitä ois,
Häll' sata pitäis olla vähintäin".
2. Kerskuri. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, "voiton torni", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut
"Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla,
Bombomachideen mainion johtaessa,
Klytomestoridysarchideen pojan".
Hänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus — Leivän musertaja — joka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin "hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän". Katteini on tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että kaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka "onhan siitä kauniina olosta paljon vaivaakin". Vastikään on hän ryöstänyt pois nuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on hänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle tietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides tulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen erään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides tapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa heidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa Palestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei ole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on rakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla ihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on kovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen omassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää vangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen lemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika lailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.