Kaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen poikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan. Phaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän mielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho romantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut äitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision, neuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen, voidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta, joka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin huolissaan — hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen poiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan, Getan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy enimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen julkeuteensa ja kavaluuteensa. "Minä olen jo kokenut ja tunnen koukut", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka Phormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:

"Siks ettei viritetä ansoja
Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks;
Vaan surmaks sävyisien, viatonten.
Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan.
Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa
Ain' milloin mistäkin, vaan minulla,
Sen kaikki tietävät, ei mitään oo".

Demipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä puheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa sitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan siitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin isä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos hän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka kaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä suurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa Phaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen tarvittavat rahat. — Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata, palaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista, jonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on tytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti haluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden mielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen tytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa tyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä Phaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin tuntee hänet — Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa tyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen, kun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy: "Mitä, onko hänellä kaksi vaimoa?" Ajattelemattomuudessaan hän yksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin rahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä tietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka ei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille, uhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille viemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata, ja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta koska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa, rauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja kutsuu Phormion illalliselle.

Kaksi veljestä.

Micio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta jälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on ottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho, joka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan pojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä on jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on ryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian laita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus on ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen. Syrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on kotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa lemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla omasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on puoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee, että hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää sedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan uskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen ystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja ilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen. Sitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen asiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon nuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja pahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä oli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta saatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen nikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa Micio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä, minkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä tapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden ettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa häntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo, saapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin väsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen kasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä — siitä nimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole. Micio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy: Onkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:

"Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt
Kun sit' ei voi, en tuost' oo milläinkään.
On elo arpapelin kaltainen:
Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas,
Min saadusta saat, minkä voit,
Sä tehdä".

Demea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta kurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen juuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen samanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: "Hei, Syrus, hei! Ktesipho käskee sinua palaamaan;" ja tästä saa hämmästyksestä tyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti kasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin rauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan sortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä, hankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän taivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.

Katullus.

Kuoli v. 54 e.Kr.

Katullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven rannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän näyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti mieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli hän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka teki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä Arkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen joukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän tuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen parhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle — oikeastaan Klodialle — jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä Katullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan runoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat vaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle laulaa Katullus: