Heti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut tarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän Belgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia kukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut heimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja "hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään ennättivät saavuttaa". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten kaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät antamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista, kertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät juoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla tavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja taistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat epäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi soturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten hyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes heidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt viiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi naapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia vastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi kaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin liikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan korkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää aseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun huomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa tuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki Belgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että lähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin Romassa julkinen kiitosjuhla.

Kolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli lähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta — Suuren Bernhardin yli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi kolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin. Vieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet päästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu viljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä syntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle alalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin hän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat. Voitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti rangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi muut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti Normandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja joutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä alangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä pelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään heidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle Seinevirtaa.

Neljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli Rheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen Menapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen etteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he sitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä, minkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he saattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät, osoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin kavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat heidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata kahdeksankymmentä tuhatta — miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti nyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä päivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin yli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän heidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin siltaa myöten, joka sitten purettiin. — Sen jälkeen seuraa hyökkäys Britanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti Caesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja saapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle. Sotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa olivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin kotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä, kamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä pakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään vain puuttuneen ratsuväkeä, — se ei vielä ollut saapunut — muuten hän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja "valloittanut saaren". Muutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli laivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan sitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat ja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan asukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian rannikolle.

Viidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä varten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa legionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat ruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä hyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli saavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän tapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman päässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin leiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen laivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen uusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden yhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa, sanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia siirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin, karjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa löytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä ja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi. Ilmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen. Kansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti vaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa ja ruumiinsa morsinko- (Isatis-) kasvin nesteellä, ja heillä oli yhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita ajoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin. Vähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä suurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut, panttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi Caesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään käynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri heimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti Ambiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin, joka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät toisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä kirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen. Muutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan Romalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta. Caesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.

Kuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä seuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä varten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi Pompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa Ambiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän liittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli estääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää Caesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä toisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on, sanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää vastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät säätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt. Edellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä oli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in lähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat Britanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia tähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti ihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin Apolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut esineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä hänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin yleisissä kokouksissa. — Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja tulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja elivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet yhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten rupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa hauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään suurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden heimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana. Sveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon metsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan (hirviä). — Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar lähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti päästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen etsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan poissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten leiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään toisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi, asettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.

Seitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion kuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat Roman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi ajattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne, ja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli sydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto, johon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet. Vihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä kaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään Bourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät hänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin kärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen Gallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka kertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien sanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää niiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti ja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He kaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa. Vihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan, hakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset, Caesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät kolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset kyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen jälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa. Caesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen täytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille hartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa Romalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar piirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse kertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun syödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät ne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he hengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden luo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan päätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin ulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät nälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat nyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset saivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset hurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin antautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix, heidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä pidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu triumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. — Tähän loppuvat Caesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena seuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut muistiin Aulus Hirtius.

Caesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan, kertovat siitä sisällisestä sodasta, jota käytiin hänen ja Pompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä kirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin senaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän oli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon. Senaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa vallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka väärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle tehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000 miestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta pitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli Rubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä. Hän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria palaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella alueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut helposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi kuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa suostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse hän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti haltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti hän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse ravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona. Hänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti kaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit heittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot, ja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän oli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn laivaston.

Marseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko yksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat asettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat rukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen taistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos kaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista viskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja; mutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän onnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä aukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes Caesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta suotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet tuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät uuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän aarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän henkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen Hispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen liittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen sen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla Afrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä, oli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät pelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio piti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa, muistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli toimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja vastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota vastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa väkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin; Caesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä hätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka ynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.

Kolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä Romassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi miehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen hän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun, jonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille legioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan ja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta heidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella keskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva osa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut, koetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat kahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa taisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra nimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle. Caesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa vihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita tapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä upseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni kaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka Caesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön aikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin ja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti lähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin suurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa, ja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin piti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne Pompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin tulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli mennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar nyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian valloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto oli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon kaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla. Pompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista miestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja Caesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän lukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta karkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa etsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja astui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet juuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä pakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar säästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200 mieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin ja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma olemasta tasavalta.

Caesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta tämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion palkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta. Seitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000 miehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja sitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä, kuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen laivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen sotaan.