Cicero.
Kuoli v. 43 e.Kr.
Vaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat kaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen, ajatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän omia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän kuin muu muinaisajan historia.
Cicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui lakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa. 25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian äkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä hoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa sittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on meille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa. Romaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita yleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin virkaa Siciliassa — quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja maakunnan-hallitsijan apulainen — saavutti häh kelvollisuudestaan ja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi, että, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri terveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri mitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä läksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös Verrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä syypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli tämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta, minkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana kaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän päiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska Verres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion alaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman etevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan Hortensiosta.
Ensimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi niistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä on tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa, jonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi joutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan luonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan syytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin huudoilla: "kavaltaja!" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan puoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty — rohkea teko, josta kansa Ciceroa tervehti kunnianimellä "isänmaan isä". Vähää sen jälkeen kaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan lähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies, ja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan hänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun hänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs tribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia kansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli kaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli hän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän nautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi hän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi vieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat näistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa hän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat aikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta. Toiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään hyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet häntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies, jota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa, että jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut Romalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero apua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän vapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli. Puolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta toiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla ponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse kertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi annettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän kotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan "Italian olkapäillä", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin Klodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä vastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka oli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta kilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni Milon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla sinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa toivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia, mutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa maakunnassa olevansa tunnettu "isänmaan pelastajana". Ja sekä Romassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut kiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen turhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että oli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen "imperator". Epäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin, ellei vallankumous olisi sattunut väliin.
Cicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin ja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen valtio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin oloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta ylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi ystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa, ja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema, joka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi lohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen toiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta, tuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.
Ciceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa suurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.) murhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän sijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen kylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta paikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän teoksensa "Ystävyydestä", "Vanhuudesta" ja "Velvollisuuksista". Mutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne hän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja siitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua elämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt häntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä ensimmäisen "Filippiläisen puheensa", kuten hän itse niitä nimitti, diktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi siihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että Cicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse ollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa, mutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä Antoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen. Myöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta asiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten senaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti neljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan pelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt sotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon, rupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen triumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon. Hän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi lähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa, joten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet, juuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä hakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin puhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin mitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui Roman vapauden kuolemasta.
Eräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen sanoo Cicero: "Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta tämän jälkeen?" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin kenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden, salaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on niin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian vähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme varmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä ja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen yksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat, että hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa olikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja petollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä valtiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla. Niin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; "Se tekee miehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin ajatuksin." Äänestyslippu on "kirjoitustaulu, joka suojelee vaitiolon vapautta". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää pontensa, kun ei kuulla hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä paitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja muokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä olisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin Pohjoismaalaisiin kuulijoihin.
Hänen teoksensa Kaunopuheliaisuudesta oli Romalaisten ensimmäinen yritys tehdä puhetaitoa tieteeksi. Etevin kaunopuhelija oli hänen mielestään se, joka oli täysin sivistynyt ja oppinut mies ja osasi puhua kaikista asioista laveasti ja vaihtelevaisesti. Vasta-alkajia hän neuvoo, että on tärkeämpää olla puhumatta sellaista, joka voi puolustettavaa asiaa haitata, kuin jättää mainitsematta sellaista, joka mahdollisesti voisi sitä edistää. Muuten ei hän halveksi tarvittaissa käyttää asianajaja-koukkuja ja polvekkeita, joilla saa tuomion sellaiseksi kuin sen tahtoo, esim. sellaista kujetta, että veisi mukaansa itkevän puolustettavansa ja hänen huolestuneen perheensä; itse puolestaan osasi hän, milloin tahansa vain tarvitsi, pusertaa kyynelensä esiin. Varsin usein käytti hän rumia haukkumasanoja ja terävää ivaa, pilkaten usein yksityistenkin vikoja, ja käytti taas toisissa tilaisuuksissa hyväkseen juorujuttuja ja pilaa. Hänen puheensa Caelion puolesta on täynnä sukkeluutta ja ivaa, ja puhetta, jossa hän puolustaa kavalluksesta syytettyä Ligariota, on myöskin syystä kiitetty hyväksi. Caesar, joka siihen aikaan oli diktaatori, tutki itse asiaa ilman mitään tuomiokuntaa, mutta Cicero rukoili tuomaria käyttämään leppeyttä ja esitti syitä armahtamiseen tavalla niin rohkealla ja kaunopuheliaalla, että sanotaan suuren voittajan tulleen niin liikutetuksi, että antoi Ligariolle anteeksi.
Ciceron runollisista yrityksistä on meillä tallella ainoastaan muutamia katkelmia, jotka osoittavat ennemmin kekseliäisyyttä kuin neroa. Eräässä puheessaan juttelee hän opintohalustaan, ja tunnustaa pitävänsä myöskin paljon vieraspidoista, joissa vapaasti saa sanoa mitä hänelle mieleen johtuu ja saa nauraa sydämensä pohjasta. Hän rakasti suuresti leikkipuhetta, mutta esitti aivan oikein, että pilan pitää tulla etsimättä ja ettei sitä voida oppia. Eikä koskaan, sanoo hän, sukkeluus tee niin hyvää vaikutusta, kuin silloin, kun se, joka sen sanoo, on hyvin totisen näköinen. Kreikkalaisia ihasteli — hän suuresti heidän etevän kirjallisuutensa ja hyvien yhteiskunnallisten laitostensa takia, vaan moitti heitä siitä, että halveksivat totuutta. Demosteneen kaunopuheliaisuutta piti hän puhtaana täydellisyytenä. Kreikkalaisilta oppi hän myös pitämään arvossa ja ymmärtämään taidetta, ja hän näyttää tarkasti tunteneen aikansa etevimpien kuvanveistäjien ja maalarien teokset.