"Paon Filippin seurassais olen kestänyt, ja maineetonna kentälle kilpi jäi, kun miehuus murtui ja sankar uljas kosketti tannerta kurjaa leuoin."
Kun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen omaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin palauksestaan:
"Leikatuin siivin maahan sain — isien jumaloita vaill', isän kartanoai — niin mun sai rohkea kurjuus ryhtymähän runotyöhön".
Hänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia moitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin hän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä tunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka omisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli haaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän rakkauttaan rauhalliseen maaelämään:
"Se onnekas, ken puuhist' erillään, kuin entisaikain kuolevat, käy isäin pellot omin härin kyntämään ja kiskureilta rauhass' olla saa".
Mielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni synkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä hän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien avulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät valmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan myöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat loihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä
"Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada".
Siinä saapuu ilmoille käärmeitä ja "helvetinkoiria" joukoittain, ja näky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse, päästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen Priapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että mikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä ja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin mainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa erään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden takia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle hyvitystä.
Vähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla tuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja pysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion kautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui miellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä ja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius sitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana siihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti ja johon "kaikessa vaatimattomuudessaan" osaa ottamaan hän tuon tuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa rohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista elämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa kohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta maailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota haluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut ahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt, karanneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin, joka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja kaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin, jossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot loosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman hyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen päivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi hänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius, suosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä, kuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari, joka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar esittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa ja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät tiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta kirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea kirjoittamansa teoksen.
Kaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman hienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet sen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen kateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa kasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä vaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista elantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo hän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta hyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja peilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää niitä ylellisen "loistoisia" aterioita, joissa muinaisina aikoina rikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja jotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän ylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia. Hän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä, sanoo hän varoittaen: