"Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein, niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan. Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin."
Ei ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen varoja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:
"Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää? Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle, kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri? Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina. Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!"
Horation rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti on antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti viehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän koskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on sentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei ole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat lemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita Horatius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan niistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti. Horation olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden tuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana uhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia, taisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia. Avioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea kotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän itsekin, parhaiten maalla:
"Jos vaimo kunniakas siten hoitelee taloa, pienokaisiaan; jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea Apulialaisen reippahan pyhän lieden latoo puita täyteen hän, kun väsyneenä kotiin palaa mies, jos tarhaan sulkee karjan leikkisän ja täydet nisät tyhjentää ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä ja itse ruoan valmistaa: minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat."
Horation runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut ystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen vakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan aikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse puolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos hän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:
"Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut, ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen, ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi, myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea… Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori, hauskemp' paljon on mun kuni sun".
Ja mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus? Meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki samallaisiksi.
"Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon, jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen; sä lähdet; aarteet vaivoin kootut perijä jälkehes saapi kaikki.
Oot rikas, Inakosta sä polveut —
ei auta se! — oot köyhä ja alhainen
ja elät paljaan taivaan alla —
uhr' olet Orkon armottoman.