Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin käy esiin arpa, saattain lautoin maanpakohon ikipäiviks' meidät."
Tähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja "ikuisesta maanpaosta", joka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat kehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon, ettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä tapahtuva on.
"Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti kohtalot kaikki kätkevi vastaiset, ja hymyilee, kun ylenmäärin vaikeroi ihminen. Nykyaikaa Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu rientävi poispäin."
Itsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä yhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti ylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle Augustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos hänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle omistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin ei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään majesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin avuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä ainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.
Ollen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut olla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä esineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja, jotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron johdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:
"Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks. Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen, selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen, mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota kuin ohennuttaa uuttera ollen."
Ja erityisessä runomuotoisessa kirjeessä — kirje Pisoille, joka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat kommenteeranneet — antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja sellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja puhtaan kielen.
Häveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen muistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:
"Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin, ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen. sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen, ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään. Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa paljon jätteä pois; uutena kasvan vain uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas saattain vaikenevaa käy Kapitolioon. Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen, myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut Daunus kansoja lie — kuinka mä noussut oon, kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin rytmiin Italian. Nostaos päätäsi ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!"
Livius.