Kuoli vuonna 17 j.Kr.
Titus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt Pataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä Romaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin aikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka mieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.
Noin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, Aikakirjat, jotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes kristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta, jonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin ainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä puuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista. Mutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että ensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt mitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä tiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja sepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten, temppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen satujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta sukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko sankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua Aeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden yhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa tavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että päättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin hallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja Remosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka alla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin rakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä heimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin, vetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen kirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi. Sen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli tuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen yhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös ajan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä, Alba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien rakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille, Jupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja Tarkviniolaisten karkoittamisesta.
Tasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden jälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia hallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi. Yksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan sentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun kuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla koetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin romantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies, sillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda sitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi menestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön Porsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka vähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.
Kun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi, oli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden valittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin voittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin kansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin vaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu patricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja velallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto tarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän tahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy voimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja sen oikeuksia puolustamaan — se oli ensimmäinen askel alempien kansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää sen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat maa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa nurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia vastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului kuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta puolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä, ja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi pakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden vapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus yksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän kertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja vastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu vielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin. Hyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla, joka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin joukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin auraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen kiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta. Kolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan, jonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen lakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen oikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan tekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa korkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet olivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän tuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi — josta oli seurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi oman lapsensa, lausuen: "tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen, teen sinut vapaaksi, tyttäreni!" — nousi koko kansa, ja tyrannit vangittiin ja ajettiin maanpakoon.
Muutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit kateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla viljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa kansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli syntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin diktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän kieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.
Siitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he saarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin ja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan päätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon johdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli kunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli kätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia, että keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat käyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan kiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen luona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat maahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet tuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki epäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla kirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä hyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus, joka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja luopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.
Historioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista voitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja väkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista naapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen Romalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat kansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla apua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota, siitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin hän alas Tarpejan kalliolta.
Kateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa, toinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten, kuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja kansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että hyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja velkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata, niin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja avasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja Latinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus diktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen. Tähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius täysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että se vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut mitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat nämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli seurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta Etruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti yli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta heidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet niskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta laajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota Latinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän kautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa, niin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan. Sota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat Roman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän täytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana vuonna houkuttelivat he vastustajansa "Kaudiumin vuorensolaan" ja pakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat saattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi kuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja monivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan niin, että Romalaiset voittivat.
Tämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään saanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto laadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan — "Appiolainen tie" — rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien avulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja vastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys, josta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat aseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli seurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut herättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki näytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius, uhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä oli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen konsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset peräytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin, saivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla. Samniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi niin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.