Niin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä satana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä kertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa ovat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja sen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on syntynyt.

Tämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi ajattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se voimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon pyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan ja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia voittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta. Sen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten riitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat Foinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita kaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle, pohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin pitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo kaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton jälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s. Punilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi Romalaiset kutsuivat Foinikialaisia.

Livion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka hänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei koskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja niin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.

Hannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut, että aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen erinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee samalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus, petollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien halveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle Hispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi Romalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä karkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin sitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal Apenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän vilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset uudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään päin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui sotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden sarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin itse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi suuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty ennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin maahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin Kannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan, jossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi Kapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He saivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa. Vallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron kuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin kimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta johti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä Diana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen pitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin kaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen Romalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen Kapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät porvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet niin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti Uuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti kohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne panttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden joukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai palata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana sen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin vallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat; mutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa valtiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.

Sillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla Alppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli saanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui rientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja Kartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal itse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen tärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla hyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta vastaanotettiin Romassa. — Päätettyään Hispanian valloittamisen riensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei kumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut, vaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka sitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin suureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti Scipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken surmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista. Karthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat rauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin tulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat tappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset voittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja Karthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen Punilaissota.

Nyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen oli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman liitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista Epeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu, Filippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja Aasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot vahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä Korinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa triumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja Romalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty orjiksi. — Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka myöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin Hannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten jättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi hänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa, mutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä juomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan, kuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen rahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa. Myöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut lahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon. Livius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi mukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin nyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen halpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän varoittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka ovat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei mikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden pelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen kasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin mielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä harjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan Aasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan sortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon vaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa murhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja isänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa rakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana hyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään synnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden kesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius huomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen pestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne, jotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta "olivat palanneet kotiin rikkaina." Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan, sentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja sitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.

Sota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki Romalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona murrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli täydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea konsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi provinciaksi. — Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa muut kirjat ovat hävinneet.

Useita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet epäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta. Kuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman asteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen kirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa on hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny siitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen kertomustensa totuudesta.

Tibullus.

Kuoli vuonna 19 j.Kr.