Albius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti suurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä. Nuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa Akvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta häntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius ylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää. Näin lausuu hän:
"Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät, poutana luuvassain viljoa kun tapetaan; niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä ehtoisen iloten leikkimähän emännän".
Maaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia vaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:
"Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä
Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy".
Synkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan Deliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa. Meille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta saattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja elämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen ja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset Romalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin puhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä vastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta voimasta lausuu hän:
"Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan, aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot; loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu, luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion. Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla, maidoitettuaan ne häätävi taas takasin. Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa; jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan".
Toisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon aikana seuraavalla vertauksella:
"Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä,
Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan".
Hyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.
Helppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä perityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen "ikävyyden" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän Cereelle ja Baccholle: